Pohjanlahden rannalla ei katsottu olevan tarvetta majakoille niin kauan kuin Suomi kuului Ruotsin kuningaskuntaan, sillä laivareitti kulki Ruotsin rannikkoa pitkin. Pohjanlahden rannikko Ruotsin puolella, varsinkin ns. Höga kusten onkin paljon syvempi ja turvallisempi reitti kuin Suomen rannikon matalat ja karikkoiset vedet. Kun Suomi siirtyi Venäjän suuriruhtinaskunnaksi, tuli ajankohtaiseksi järjestää laivareitti omille vesille.
Isokarin majakka oli ensimmäinen, joka rakennettiin Pohjanlahdelle. Rakentamista ehdotettiin jo vuonna 1817 ja senaatti teki asiasta esityksen keisarille vuonna 1821. Sen jälkeen asiat etenivät kuitenkin hitaasti, niin että varsinaiseen rakentamiseen ryhdyttiin vasta v. 1831. Majakan vihkiäisiä juhlittiin vuonna 1833, ja paikalle kutsuttiin mm. Ruotsin kruununprinssi. Komeista avajaisista huolimatta majakasta puuttui vielä sen tärkein osa: valolaite.
Tilatut valaisulaitteet valmistuivat vasta 1835, mutta niitä ei tuotukaan Isokariin, koska ne tarvittiin kiireellisemmin Pellingin ja Hangon majakoille (ilmeisesti Pietarin laivaväylää priorisoitiin). Isokari taidettiin unohtaa vähäksi aikaa kokonaan, koska loppujen lopuksi majakkaan saatiin valo vasta vuonna 1838.
 |
Isokarin majakan tukevat tammipalkit.
Kuva Paulina Isomäki |
Oopperan libretossa kerrotaan, että majakkaan on tulossa ”valokruunu, jonka puhalsi mestari Pariisissa”. Alkuperäinen valokruunu oli kuitenkin kotimaista tekoa ja sen valaisuteho oli vaatimaton. Lisäksi hamppuöljyn käyttö nokesi nopeasti heijastuspeilit, mikä heikensi valoa. Tilannetta koetettiin parantaa vaihtamalla polttoaine puhdistetuksi pellava- tai naurisöljyksi, mutta todellinen parannus saatiin vasta 1889, jolloin majakkaan hankittiin Pariisista uusi valaistuslaite. Pieni mutkien oikominen sallitaan libretossa, sillä Pariisi on oopperan henkilöiden toiveiden kannalta tärkeä paikka, kaukainen valon kaupunki, jossa kaikki on mahdollista.
Lähde: Altti Holmroos. Isonkarin ihmeet. Ulkosaariyhdistyksen julkaisusarja nr. 14, Uusikaupunki 2004.
