Raivokas sopraano

Yön kuningattaren aaria Der hölle Rache kocht in meinem Herzen on varmasti oopperakirjallisuuden tunnetuin aaria ja raivokohtauksen kuvaajana vertaansa vailla. Tässä sopraanot Shorstein ja Pasquini leikittelevät laulamalla aariaa yhdessä, koloratuurisäveliä vuorotellen:

Kun libretosta löytyy sopraanolle kirjoitettu raivoisa monologi, haaste on kova. Miten löydän oikean musiikin tähän kohtaukseen? Mozartia ei kannata jäljitellä. Siinä pelissä jäisi armotta toiseksi. Olen lykännyt tämän kohtauksen säveltämistä ja antanut asian muhia jossakin aivojen takimmaisessa neuronimutkassa. Parin viime viikon aikana olen sitten tehnyt oikeasti töitä monologin kanssa ja valmista tuli, luullakseni. Eipä paljasteta siitä vielä sen enempää. 

Kopolunta aamukahussa

Meilläpäin Suomea ei voi lumen puutteessa luistella eikä lasketella, mutta oikeaa talvea ikävöidessä voi ainakin ajatella lunta ja jäätä kuvaavia sanoja. Niitä on suomen kielessä tunnetusti paljon. Uudenkaupungin saaristossa on käytetty tällaisiakin sanoja:

Happe  hahtuvalumi

Haralis jää kidekuvioinen jää

Hilla hienorakeinen jääsohjo

Hippe hienorakeinen lumi

Kahu pikkupakkanen

Kirre ensimmäinen ohut jää ”Meri o kirttes”

Kopo lumen pintaan muodostunut kova kuori

Pako halkeama jäässä, railo (vrt sukassa silmäpako)

Röyskä epätasaista jäätä

Sora pallomaiset jääkiteet, joita esiintyy alkutalvella meressä

Syry vahvemman jään reunaan tai rantaan kokoontunut jääsohjo

Sanat olen löytänyt Luotolaisnaisen päiväkirjasta, toimittanut Mauno Norima. Ne eivät olleet minulle ennestään tuttuja, vaikka olen itse vakkasuomalainen. Luotolaisnaisen päiväkirja on hyvin mielenkiintoinen dokumentti,  sillä se on Pohjaisissa asuneen Eva Christina Lindströmin vuosina 1859-1893 pitämä päiväkirja. Hyvin suuri osa päiväkirjasta keskittyy säätilaan ja talvisin aivan erityisesti jäätilanteeseen. Kulkeminen, kalastus ja kaupungilla käyminen oli tietysti kiinni jään kunnosta. Hyvä hevonen saattoi osata tunnustella jäätä (”hevonen kokee”), ja silloin ihminen ei saanut häiritä hevosta yrittämällä ohjata.

Nuotanvetoa jäällä 1930. Kuva: T.H.Järvi. Lähde: Museovirasto.

Hänen on kuoltava

... otsikoi Auli Särkiö-Pitkänen artikkelinsa oopperoiden naisrooleista Rondo-lehdessä nr 12/2019. Romanttisissa oopperoissa naishahmo kuolee usein, milloin keuhkotautiin (Mimí), milloin uhrautuvasti oman käden kautta (Senta). Useat tutkijat ovat pohtineet, miksi näin on ja voiko siitä päätellä jotakin naisten roolista ja asemasta yleisemmin. Särkiö-Pitkäsen ansiokkaassa artikkelissa haastatellaan laulajia heidän näkemyksistään näistä rooleista. Hän toteaa, että ”Evoluutiopsykologian kannalta nuoren naisen kuolema on yhteisölle kohtalokkain tragedia. Se kirvoittaa suurimmat tunteet.”

Luen mielelläni dekkareita ja katson poliisisarjoja. Niissä on sama piirre kuin oopperoissa: uhrina on useimmiten nuori nainen. Se alkaa ärsyttää, ei siksi, että siinä vahvistettaisiin jotakin tietynlaista naiskuvaa, vaan selvän laskelmoinnin takia. Kuten Särkiö kirjoittaa, nuoren naisen kuolema kirvoittaa ilmeisesti enemmän tunteita kuin esimerkiksi keski-ikäisen miehen.

Keisarin majakan naishahmot eivät kuole eivätkä pyri muutenkaan uhriutumaan, mutta koska ooppera kuvaa 1830-luvun maailmaa, naisten epäitsenäinen asema tulee kyllä esille. Pietarilainen ylhäisönainen joutuu miesten oikkujen takia hankalaan tilanteeseen. Jurmon Maria toivoo, että joku ymmärtäisi hänenkin unelmiaan, mutta realistina hän tietää, että hän ei pääse muualle kuin hautaan tai naimisiin. Voimakastahtoinen pyykkäri Edith haluaisi järjestää poikansa asiat, mutta kaikkeen hänkään ei pysty.

Tällä valokuvalla ei ole mitään tekemistä oopperan kanssa. Siinä blogin kirjoittaja ajelee fiskarilla työpaikan kehittämispäivään. Töihin olisi kiva mennä useamminkin veneellä! Laitan kuvan tähän tuomaan palasen sinistä taivasta joulukuisen tihkusateen keskelle.

Silakkaa ja fokelkröötiä

Yksi Keisarin majakan henkilöistä, venäläinen upseeri Ivan ei viihdy karkotuspaikassaan Isokarissa. Hän kaipaa kovasti perhettään ja rakastettuaan, jotka eivät edes vastaa hänen kirjeisiinsä. Senhän ymmärtää, mutta varmasti oli muitakin asioita, jotka olivat kovin erilaisia kuin kotona Pietarissa, esimerkiksi luotolaisten ruoka.

Tehtäisiinkö simppusoppaa?

Tavallisin arkiruoka koostui suolasilakasta ja perunoista. Jos joskus oli sianlihaa, sekin oli suolattua. Keväisin linnustusaikaan saatiin haahkakeittoa. Mahtoiko Ivan nauttia simppukeitosta tai fokelkröötistä? Jälkimmäinen oli ruispuuroa, johon lisättiin keitettyjä haahkan sisäelimiä ja linnun keittämisessä pintaan noussut keltainen rasva. Fokelkrööti oli varmasti täyttävää ja ravitsevaa.

Myös hyljettä syötiin. En ole koskaan maistanut, mutta oletan, että maku on vahva, koska perinteisesti lihaa keitettiin useita tunteja monessa eri vedessä. Hylkeensyöntiä on myös koetettu elvyttää. 2006 julkaistu keittokirja Hylje: hylje nykyajan keittiössä neuvoo suomeksi, ruotsiksi ja norjaksi, että hylkeenlihaa voi myös wokata ja grillata. Harmaahylje on riistaeläin, mutta lihan saatavuus on huonoa. Hylje kuuluu trikiinialttiisiin eläinlajeihin, joten lihalle tulee tehdä trikiinitutkimus ennen myyntiä.

Ahventa fileoidaan...

Lähteet:

Svenska jägareförbundet, Annica Törmä, ja Bente-Lill Øygarden. Säl: Sälen I Det Moderna Köket = Hylje : Hylje Nykyajan Keittiössä = Sel : Selen I Dagens Kjøkken. [Stockholm]: [Svenska jägareförbundet], 2006.

Liukkonen, Kaarina, ja Paavo Wahlbäck. Ulkotuulten Vekara: Paavo Wahlbäck, Saariston Poika Muistelee. [Uusikaupunki]: Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys, 2009.

Ruokavirasto. Tarkastamaton luonnonvarainen riista. https://www.ruokavirasto.fi/yritykset/elintarvikeala/teurastus/lihantarkastus/tarkastamaton-luonnonvarainen-riista/ Luettu 28.11.2019.

... mutta savustetaan kokonaisena.

"Siun siliöt, muist Multiot..."

Kun Isokarin majakkaa ryhdyttiin rakentamaan, olivatko kaikki iloisia siitä? Oopperan libreton mukaan eivät. Tekstissä vihjataan, että paikallisille sopi aivan hyvin, että laivat silloin tällöin ajoivat kiville, niin että saaristolaiset pääsivät ryöstämään hylkyjä tai ainakin keräilemään rannoilta laivoista pudonnutta lastia. Oopperan juonenkuljetuksen kannalta tämä on tarpeellinen ristiriita, jonka seurauksena tapahtumat tiivistyvät.  Asiassa on myös todellisuuspohjaa.  "Siun Siliöt, muist Multiot, älä Putsaartaka unhot" oli paikallisten rukous, jolla toivottiin ulkosaarten rantoja siunattavan tarpeellisilla merentuomilla tavaroilla eli rannaföryllä. Esimerkiksi puutavara oli aina tervetullutta. Multiolla tarkoitettiin Isokaria, Siliöllä Vekaraa.

Suomen rannikko on niin matalaa ja kivikkoista, että haaksirikoilta ei ole vältytty majakoiden rakentamisen jälkeenkään. Esimerkiksi vuodenvaihteessa 1940 kahvilastissa ollut Navigator haaksirikkoutui Putsaaren lähellä. Suurin osa lastista pelastetttiin laillisesti, mutta koska kahvi oli sota-aikana kullanarvoista, pelastajat jemmasivat kahvinpapuja mihin taisivat, taskuihin ja jopa pussihousujen lahkeisiin. Saarilla ei tarvinnut vähään aikaan juoda korviketta!

S/S Navigator höyryää tässä Irlannin vesillä. Laiva kunnostettiin vielä
Putsaaren haaksirikon jälkeen.
Kuva: Suomen merimuseo. 

Musiikkia uninäkyyn

Yksi oopperan keskushenkilöistä on Venäjältä karkotettu ruhtinas Ivan Bladeau. Ivan kaipaa Pietariin jäänyttä rakastettuaan, ja öisin nainen näyttäytyy hänelle unissa. Uninaisen viesti on epäselvä - kaipaako hänkin Ivania? Unikuva karkaa aina ennen kuin Ivan pääsee puhumaan sen kanssa.

Uninäyn musiikki syntyi minulle epätavallisella tavalla. Sävelsin ensin pienen elegian puupuhaltimille, ja tästä luonnoksesta muokkasin kohtauksen sopraanolle, baritonille, puupuhaltimille ja jousille.

Musiikkinäytteessä esiintyy jälleen Sibelius Sounds. Oikeat muusikot kuulostaisivat toki eläväisemmiltä!

Kluput, klopit ja kläpit

Uudenkaupungin saariston nimistö on hauskaa luettavaa. Nimet ovat saaneet väriä kaksikielisyydestä ja tietysti paikallisista murteista. Sanalle ”saari” tuntuu olevan loputtomasti vaihtoehtoja. Niitä on tutkittu mm. Satu Tarkin pro gradu –tutkielmassa Pyhämaan saarten, karien ja matalikkojen nimet (Turun yliopisto 1996).  Näitä ovat esimerkiksi skari, skeri, kivi, holma, klupu, kloppi, kleppi, kläppi, letto,  luoto, karra, karta, palli, pauha, puta, pöllä, riisa, ränni, säikkä ja vaha.  Hamskeri tarkoittanee saarta, jossa on satamapaikka (hamn).  Pauhat ovat matalikkoja, joilla nimen mukaisesti meri pauhaa ja tyrskyää. Jotkin nimet tuntuvat kuvastavan vahvaa tunnetilaa, kuten Paskmaija – mitä siellä on mahtanut tapahtua?

Monet nimet liittyvät hylkeisiin ja hylkeenpyyntiin. Hylkkari on siis hyljekari eikä hylkykari. Sakari Hinnerin* mukaan myös Koiraluodon oikea merkitys on hyljeluoto, koska hylkeitä nimitettiin saaristossa koiriksi ainakin ruotsinkielisillä alueilla. Isohko ulkosaari Vekara ei ole kakaran synonyymi, vaan puisen pyyntivälineen koukku.  Tootinletto tulee kökarilaisten käyttämästä sanasta ståt, jolla tarkoitetaan harmaahyljeurosta.

Halusin oopperaan kohtauksen, jossa saariston asukkaat laulavat saarten nimiä.  Ja näin se alkaa:

Loukkari, Hylkkari, Kajaluoma, Kloppi,

Vaakua, Vehanen, Putsaari, Vekara

Hamskeri, Rouskeri, Fästinki, Flatu…

Pilviä Vekaran iltataivaalla

* Sakari Hinneri teoksessa Ulkotuulten Vekara: Paavo Wahlbäck – saariston poika muistelee. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 2009.