Kevään merkkejä

Tuulimittaria kiinnitetään aallokossa keinuvaan
mastoon. Vieressä kaljaasi Olgan masto.

Toukokuun ensimmäinen viikoloppu Uudenkaupungin Pakkahuoneen möljällä oli täynnä kiihkeää toimintaa, kun viimeiset alueella talvehtineet veneet nostettiin veteen. Monet olivat intoutuneet laittamaan veneet vesille jo huhtikuun lämpimän jakson aikana. Purjeveneiden kevätkunnostukseen voi liittyä aika vaarallisenkin näköisiä puuhia, kuten maston huipussa Windexiä kiinnittävä kaveri esittelee. Meidän ei tänä keväänä tarvinnut onneksi hinata ketään mastoon.

Nykyveneissä on usein GPS-paikannukseen perustuva karttaplotteri, jonka avulla voi tarkistaa sijaintinsa ja väylänsä, jos paperikartta ei riitä. Matalissa ja kivikkoisissa vesissä auttaa kaikuluotain. Väylät on merkitty merimerkein ja satamien lähellä syväväylillä on valaistut poijut.

Millaista oli purjehtia pienillä saaristolaisveneillä ennen kaikkea tätä? Ennen majakoita luodoille oli rakennettu merimerkeiksi valottomia pookeja (esim. Lyökin pooki) ja kivistä koottuja kummeleita. 1800-luvulla valomajakat olivat uusinta teknologiaa ja ne merkitsivät huomattavaa parannusta meriturvallisuuteen. Saaristolaisten paras henkivakuutus taisi kuitenkin olla perimätietona kulkeva väylien tunteminen.

Isokarin retkelle pääsee mm. vesibussi Kertulla, jos ei ole
omaa kulkupeliä.

Meriväylien merkitsemisen historiasta kiinnostuneille voi suositella Museoviraston raporttia Nyman: Meriväylien rakennusperintö (Museovirasto 2009).

Vasemmalla kädellä

Leukailin Facebook-päivityksessäni, että ryhdyimme kirjoittamaan blogia, koska itse oopperanteko käy vaikka vasemmalla kädellä. No niin: kolme viikkoa sitten kompastuin ja oikeaan ranteeseen tuli murtumia. Käsi on kipsissä viisi viikkoa, ja nyt olen saanut tehdä jokseenkin kaiken vasemmalla kädellä.

Käsi ei onneksi ole kaikkein oleellisin työkalu säveltämisessä. Kimmo Hakola kirjoittaa Rondon kolumnissa (Sävellys syntyy mielen kuuntelusta, Rondo 4/2019) omasta sävellysprosessistaan. Hakola tuntuu pidättelevän hetkeä, jolloin hän alkaa kirjoittaa ideoitaan paperille.  Otsikon mukaisesti hän kuuntelee ja pyörittelee aihioita ensin mielessään, kunnes on tyytyväinen.

Oli kiinnostavaa lukea Hakolan kuvausta omasta työskentelystään. Hän myös toivoi muidenkin säveltäjien kertovan menetelmistään. Yksi tämän blogin tavoitteista on kertoa oopperan säveltämisestä, mutta myöhemmin toivottavasti myös tuotannon vaiheista.

Minä sävellän usein teksti- ja melodialähtöisesti, siis hyvin eri tavalla kuin kollega Kimmo. Oopperassa lähtökohtana on sen tarina ja libretto. Oopperaa voi toki säveltää toisinkin, mutta tässä tapauksessa tavoitteena on melko perinteinen juoniooppera, jossa pyritään siihen, että tekstistä saisi selvää.  Siksi kuuntelen sanojen rytmiä ja etsin melodiaa niiden rytmin kautta. Pyrin kiinnostaviin melodioihin, ja samalla sellaisiin, että sävelkulku tukee tekstin merkitystä. Koska tekstiä on paljon, kaikessa ei voi olla yhtä painokasta melodista sisältöä, vaan osan pitää olla puhelaulumaista, kevyesti säestettyä resitatiivia.

Kun saan idean, lähden myös kirjoittamaan sitä nopeasti nuotinnusohjelmalla. Olen kuitenkin tullut aiempaa julmemmaksi ideoitani kohtaan, niin että näppäimistön delete-nappi on käytössä, jos idea ei tunnukaan toimivan.  Pianisti-säveltäjille saattaa olla luontevaa tehdä ensin pianopartituuri, joka vasta lopuksi soitinnetaan. Minulle on luontevaa ajatella heti niitä soittimia, joita on käytössäni.

Jäästä, merestä ja orkestraatiosta

Kävin katsomassa Jaakko Kuusiston oopperan Jää Kansallisoopperassa. Jää kiinnosti minua tietysti erityisesti saaristoaiheensa takia.  Ooppera olikin hyvin vaikuttava. Meren muodostama uhka loi koko oopperan dramaturgisen jännitteen, jonka kulminaatio oli päähenkilön hukkuminen jäihin. Kyseinen kohtaus oli kaikin tavoin upeasti toteutettu ja  koskettava. Ennen kaikkea se oli erittäin komeaa orkesterimusiikkia.

Kirjoitan omaa teostani Saaristo-oopperan huomattavasti pienemmälle tuotantokoneistolle, ja tulin kieltämättä kateelliseksi Jään isosta jousistosta, muhkeasta lyömäsoitinpatteristosta ja varsinkin vaskisektiosta, jota minulla ei tule olemaan käytettävissä lainkaan. Lähtökohtana on kymmenhenkinen orkesteri (2 viulua, alttoviulu, sello, kontrabasso, huilu, oboe, klarinetti, fagotti ja lyömäsoittimet).  Jokainen muusikko merkitsee lisää kuluja. Laulajienkin suhteen on syytä olla taloudellinen. Jos tuotannossa jostakin syystä on oletettua isompi budjetti, voimme kasvattaa jousiston kokoa. Puhaltajien määrää en uskalla kasvattaa, koska heitä ei voi lisätä tai pudottaa pois rahatilanteen mukaan. Stemma joko on tai ei ole partituurissa.

Haasteena on siis säveltää vivahteikasta ja dramaattista musiikkia pienelle kokoonpanolle. Meri on läsnä myös Keisarin majakassa, mutta sen hengityksen pitää löytyä pienemmillä eleillä kuin Jäässä tai muissa isolle orkesterille sävelletyissä meriaiheisissa teoksissa.

Inhotaan oopperaa!

Oopperaa inhotaan tai rakastetaan. Ooppera otetaan usein esimerkiksi, kun halutaan puhua taiteen elitismistä tai kalleudesta.  Ooppera onkin kalliimpi taidemuoto kuin vaikkapa jousikvartetto, mutta toisaalta yleensä halvempi kuin elokuvatuotannot, joita myös tuetaan yhteiskunnan varoista. Sekin on totta, että kaikki eivät nauti oopperasta, mutta miksi pitäisi? Eihän mikään kulttuurin muoto kiinnosta kaikkia yhtä paljon.

Tulin lukeneeksi kommentteja Sixten Korkmanin varsin neutraaliin kolumniin ”Kuinka paljon kulttuuria pitää tukea” (HS 19.2.2019). Ooppera otettiin esiin useassa kommentissa. Yksi kommentoijista epäili, että klassisen musiikin tilaisuuksissa on yhtä vähän väkeä kuin kirkon sunnuntaijumalanpalveluksissa. En ota kantaa kirkonmenoihin, mutta ainakin Turun filharmonisen orkesterin konsertit ovat yleensä aivan täynnä.

Sanotaan, että ihmiset elävät nykyään omissa kuplissaan, jonka sisälle halutaan vain omaa näkemystä vahvistavia tietoja, ja kavereiksi otetaan samanmielisiä ihmisiä. Tottahan se on: minun kuplassani pidetään itsestäänselvyytenä, että taide on arvokasta, varsinkin klassinen musiikki. Kommenttipalstan lukeminen oli harvinainen poikkeama mukavuusalueeltani. Ja kommenteista voisi päätellä, että useimmat oopperan inhoajat eivät ole koskaan poistuneet kuplansa ulkopuolelle ja käyneet oopperassa.

Aikaisempi oopperani Unissa kaikki oli selkeämpää (libretto Emma Puikkonen) oli osa Turun Taideakatemian Kulttuurin saavutettavuus -hanketta. Yhtenä tarkoituksena oli löytää oopperalle uusia yleisöjä.  Yleisöä tulikin runsain mitoin – Turun Mikaelinkirkko oli täynnä jokaisena esitysiltana. Maikki Säikän toteuttamassa teemahaastattelussa henkilöt, jotka eivät koskaan ennen olleet käyneet oopperassa, kertoivat ennakkokäsityksiään: oopperassa ei saa selvää tekstistä, aiheet ovat vaikeaselkoisia ja kaukana nykyajasta, oopperalippu on liian kallis. Tuotannossa pyrittiin vaikuttamaan näihin asioihin. Ooppera tekstitettiin, ja ohjelmalehtisessä oli selkokielinen juoniselostus kolmella kielellä. Normaalilipun hinta oli alle 30 €, ja lisäksi myytiin alennuslippuja. Ooppera  kertoi nykypäivän Suomesta, joten aihe ei ollut mytologinen tai muutoin kaukaa haettu.

Oopperan aihe on minulle tärkeä. Laajan musiikkiteoksen kanssa työskentely kestää useita vuosia, enkä mielelläni käytä aikaani siihen, ellen ole vakuuttunut, että aihe on puhutteleva vielä ensi vuonnakin. Haluan, että ooppera on hyvää musiikkia ja myös hyvää teatteria.  Unissa kaikki oli selkeämpää oli hyvin mielekäs projekti yhteiskuntakritiikkinsä takia. Keisarin majakka on teemaltaan toisentyyppinen, historiallinen ja jossain määrin romanttinenkin ooppera. Minulle sen tekee mielekkääksi muun muassa oman kotiseutuni historian ja minulle rakkaan ympäristön esiin tuominen sekä psykologisesti tarkka, vivahteikas libretto.

Toivotan oopperaepäilijät tervetulleiksi Keisarin majakkaan! Kunhan se ensin valmistuu.

Saavutettavia kulttuurisisältöjä (hankkeen loppuraportti)

Ooppera majakan rakentamisesta - säveltäjän mietteitä

Olen lounaisrannikon kasvatti, mutta todellisen kosketuksen mereen ja majakoihin sain vasta vuonna 2005. Olin mennyt edellisenä vuonna naimisiin miehen kanssa, joka osoittautui intohimoiseksi purjehtijaksi. En ollut koskaan edes ollut purjeveneessä, mutta tuona keväänä - muuten samana keväänä, jolloin ensimmäinen oopperani sai kantaesityksen - hankimme purjeveneen, ja niin me aloimme viettää lähes kaiken loma-ajan saaristossa: mieheni kaksi poikaa ja 2004 syntynyt tyttäremme. Useimmiten haluamme mennä asumattomille luodoille, mutta myös majakkasaarilla on ollut hauska vierailla. Jokainen majakka on hiukan erilainen, ja kunkin majakan historiaan on kiinnostava tutustua.

Yksi majakkasaari on ollut näinä veneilykesinä yli muiden: Isokari. Uudestakaupungista lähtevälle Isokari on luonteva kohde päiväretkelle tai poikkeamispaikka kauemmas suuntautuvilla matkoilla. Saari on melko suuri, siellä on hyvä satama, uimaranta ja luontopolku. Ja tietysti itse majakka.

Isokarin majakka on Pohjanlahden korkein, noin 50 metriä. Se rakennettiin keisari Nikolain käskystä 1830-luvulla, kuten moni muukin Suomen rannikon majakka. Majakoiden rakentaminen on ollut raskasta työtä ja joskus myrskyjen takia erittäin vaarallista. Esimerkiksi Märketin majakan rakennustarvikkeet huuhtoutuivat myrskyssä mereen, ja rakennusmiehet selvisivät hädin tuskin hengissä.

Isokarin rakentamisen ajalta kerrotaan romanttista tarinaa venäläisestä upseerista, joka oli mukana rakennustyössä, ei vapaaehtoisesti, vaan karkotettuna. Upseeri oli sekaantunut kaksintaisteluun, ja sai rangaistukseksi valita Siperian ja Isokarin välillä. Upseeri ei koskaan palannut takaisin Pietariin, vaan rakastui jurmolaiseen neitoon ja jäi sille tielleen.

Kun kuulin tämän tarinan, ajattelin heti että siinä on tapaus, jossa olisi ainesta oopperaan. Ajatus ei ole jättänyt minua rauhaan. Siinä yhdistyy niin monta asiaa: dramaattinen elämänkohtalo, rakkaus, Suomen historia, meri ja majakka.

Pelkkä tarinan runko ei riitä. Tarvitaan taitava kirjoittaja, joka myös tuntee historiaa ja joka saa tarinan hahmot elämään. Löytyi Leena Parkkinen, joka on juuri oikea kirjoittaja tälle tarinalle. Leenalle ja minulle tämä on eräänlaisen yhteisen meriseikkailun alku. Kutsumme teidät mukaan seuraamaan oopperan syntyä. Toivottavasti pääsemme myös tavoitteeseemme, missä Saaristo-ooppera esittää uuden teoksen Uudessakaupungissa, Kustavissa, ehkä jopa majakkasaarella Isokarissa ja ties missä muualla!

Lisätietoa: Isokari

Pauliina Isomäki

Kuuntele alku oopperan 2. näytöksestä, jossa tanssitaan häitä ja ruhtinas Bladeau tutustuu Jurmon Mariaan.